Mää oon vähä semmone erakkoluanne. Et viihryn hyvin ainoona koiruutena eikä mulla oo kauheen montaa lajitoverikaveria. Vaan harvat ja valikoirut mää päästän lähelle. Oon semmone ulkosesti kova, mut sisältä pehmee. Oikee pusuttelija, jos äipältä kysytää. Noloo.

Tänää mää pääsin yksien mun harvojen ja valittujen syränystävien kans lenkille. Toinen oli mun rakas äitsykkä Elli ja toinen äitsykän ottopoika Erkki. Me ei oltu äipän kans nähty piiiitkään aikaan ja mää taisin vähä viarastaakki sitä. Piti tutkii se useesee otteesee, et onkse oikeesti mun Äiti. En oo meinaa kauhee montaa kertaa nähny sitä sen jälkee ku se oli leikkaukses ja ehkä se siks haisi vähä ourolta. Ja siitä leikkauksestaki on jo vaikka kuinka kavvan aikaa. Varmaa vuasi. Mää en siis voi enää saara siskoja tai veljiä.

Erkki oli oma viriili ittensä. Mun ihmisäippä ja sit mun iha eka ihmisäippä, L-täti, jutskaili viä lenkin jälkee niitten pihas tovin ja Erkki koitti kovasti liähitellä meikää. Huvitti oikee, et enksmää oo sille vähä liian vanha? Se putsas mun korvat ja mahaaki se tais vähä siistiä. Meikä vaan oli niinku kuningattaren kuuluuki, viileen etäine. Anto ny pojan vähä anella huamioo