Me oltiin taas viikolloppuna maalla. Äippä keksi hakee aittasta hämäkäkinseittien lomasta vanhat sellaset hikilaurat, joita se ei oo kokeillu vuasikausii. Eihän se tiätty jaksanu ilman mun apua niillä liikkua ja niimpä mää sit jouruin vetohommii. Parhaiten meillä kulki, ku pappa ajo erellä semmosella moottorikelkalla. Mää olisin NIIN halunnu harrastaa viime talven tapaan tätä, mut jostain syystä äiti piti mut vleksissä. Ketutti. Toista kertaa mua ei enää kiinnostanu toimia vetoapuna varsinkaa, ku sitä kelkkaa ei ollu eellä ja sillon mää tyyryin huutaan niille hikilauroille. Toinen niistä osu mun suuhunki ja mää vähä pelästyin, mut äippä väitti, et se oli mun oma vika, ku koitin purra niitä. Tyhmää.

Sit mää pääsin papan ja äipän kans mettäänki ja oikeen sen ärsytyskelkan kyyris. Mua vähä kyä pelotti, vaikka istuinki äipän sylis. Ja me haistiin ihan kauheelta, ku tultiin kotio. Semmonen pensan katku. Mut oli mettäs aika kivaaki.

Kivointa oli repiä risuja.

Parson on fire.

Ja toki syärä makkaraa. Vaik täs pitäs kai vähä miettiä tulevaa pikinikauttaki.

Tähän loppuun viä myähästyny ystävänpäivätoivotus kaikille tutuille! Mää sain tällasen ystävänpäivälahjan mummilta: